Merkityksellisyyden tunne laadukkaan asumisen mittarina
Minulla on ollut ilo osallistua kuluneen kesän ja syksyn aikana Hoivatilojen palvelukortteli-konseptin kehittämiseen. Tämän työn keskiössä on ollut 60-80 –vuotiaiden ihmisten toiveiden ja tarpeiden kartoittaminen laadullisen tutkimuksen keinoin.
Teoreettisena viitekehyksenä on toiminut Edward L. Decin ja Richard M. Ryanin kehittämä itseohjautuvuusteoria (Self-Determination Theory), jonka mukaan ihmisen onnellisuus rakentuu kolmesta tekijästä:
itsenäisyyden tunteesta, kyvykkyyden tunteesta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta.
Kun nämä toteutuvat, ihminen kokee elämässään merkityksellisyyttä. Näistä tunteista jokin voi olla hetkittäin uhattuna, mutta jos se ontuu pidempään, ihminen alkaa todennäköisesti voimaan huonosti.
Asuminen näyttelee elämässämme niin suurta roolia, että merkityksellisyyden tunteen mahdollistaminen tuntuu pätevältä asumisen laadun mittarilta. Kysymys kuuluukin, miten näiden tunteiden toteutumista voisi tukea innovatiivisilla asumisratkaisuilla. Tässä muutamia ajatuksia.
Tunne itsenäisyydestä.
Haastattelujen perusteella tämä tarve korostuu yli muiden. Haastatellut puhuivat paljon siitä, etteivät halua muodostua lapsilleen tai sukulaisilleen taakaksi kunnon ja fyysisten toimintojen heiketessä. Ehkä vähän yllättäenkin esille nousi tässä yhteydessä teknologian mukanaan tuomat mahdollisuudet. Moni piti kiinnostavana mahdollisuutta matkustaa virtuaalisesti kaukaisiin kohteisiin tai mahdollisuutta vierailla sukulaisten luona lisättyä todellisuutta hyödyntäen tilanteessa, jossa fyysinen matkustaminen ei enää luonnistu.
Teknologian avustavaan rooliin suhtauduttiin myönteisesti, sillä turvallisuuden tunteen koettiin ruokkivat itsenäisyyden tunnetta.
Teknologian toivottiin kuitenkin olevan renki, ei isäntä – sen pitäisi olla intuitiivista ja perustua mahdollisimman paljon luonnollisiin käyttöliittymiin. Liiketunnistimia käyttämällä mahdollistetaan esimerkiksi tehokas liikkuminen ja kuntoutuminen.
Tunne kyvykkyydestä.
Ihminen on homo faber eli suunnitelmillaan ja tekemisellään tulevaisuutta aktiivisesti muokkaava olento. Maailman digitalisoituessa ihminen kokee kasvavaa tarvetta kiinnittyä ympäristöönsä konkreettisen tekemisen kautta.
Tutkimuksessa haastatellut ihmiset nostivat useaan otteeseen esille sen, että tekeminen yhdistää ihmisiä paljon enemmän kuin vaikkapa ikä;
ihminen voi olla intohimoinen ongella kävijä, huonekalujen entisöijä tai pöytälaatikkorunoilija ikään katsomatta. Monisukupolvisten kortteleiden rakentaminen juuri tästä näkökulmasta koettiin kiinnostavana mahdollisuutena. Mitäpä jos asuminen rytmittyisikin ”tekemis-hubeiksi”, joissa voi toteuttaa omia intohimojaan yhdessä eri ikäisten ihmisten kanssa? Yksi haastatteluun osallistuneista kysyi, mihin tulee palvelukorttelin ”äijä-alue” – autotalli, jossa pääsee rassaamaan moottoreita. Hyvä kysymys.
Tunne yhteenkuuluvuudesta.
Olemme tunnetusti laumaeläimiä eli koemme tarvetta kuulua joukkoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme esimerkiksi kaikki lapsirakkaita ja haluaisimme automaattisesti naapuriimme päiväkodin. Tässä haastatellut viittasivat kasvavaan trendiin yhdistää vanhuksia ja lapsia saman katon alle olettaen, että vanhukset joukkona olisivat jotenkin lapsirakkaampia kuin ihmiset keskimäärin. Haastateltavat myös korostivat sitä, että ihminen voi tuntea yhteenkuuluvuutta myös luonnon ja eläinten kanssa – jollekin lemmikkieläin on yhtä rakas kuin lapsenlapsi toiselle. Olennaista on siis ymmärtää, että palvelukortteleita pitää rakentaa useilla erilaisilla tulokulmilla; kaikki ei sovi kaikille, eivätkä ikäihmiset ole sen homogeenisempi ryhmä kuin mikään muukaan.
Tärkeänä huomiona esille nousi myös se, että ihmiselle on tärkeää kuulua joukkoon omana itsenään.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että säilyttääkseen kosketuksen omaan itseensä, hänen pitäisi saada toteuttaa itselleen tärkeitä asioita – olipa sitten kysymyksessä asuinympäristön vaaliminen sisustamalla, ulkonäöstä huolehtiminen kauniisti pukeutumalla tai kielten ylläpitäminen jatkuvasti opiskelemalla. Jos meiltä viedään mahdollisuus olla se, miksi olemme elämämme aikana tulleet, on vaikea kokea todellista yhteenkuuluvuuden tunnetta muihin.
Haastatteluista kävi ilmi, ettei kukaan haluaisi elää vain omanikäistensä kanssa.
Ajatus ympäristöstä, jossa kaikki ovat tietyn ikäisiä, ei miellytä.
Monisukupolvisuuden ajatuksen ei pitäisi olla pakotettu, vaan ympäristön pitäisi sallia merkityksellisyyden tunne kaiken ikäisille. Yleismaailmallisiksi laatutekijöiksi nousivat monisukupolvisuuden lisäksi luonnolliset kohtaamispisteet ihmisten välillä, riittävä yksilöllisyys ja yksityisyys, yhdessä tekeminen, luonnonvalo, yhteys ulkomaailmaan, luonnonmateriaalien tuntu, vastavuoroisuus ihmisten välillä sekä toimivat peruspalvelut, kuten ravintolapalvelut, liikunta- ja hyvinvointipalvelut, kirjastopalvelut ja kauppapalvelut.
Palvelukortteli-konsepti herätti haastatelluissa paljon positiivista vastakaikua, mutta myös pelkoja, jotka pitäisi huomioida suunnittelussa. Moni haastateltavista myönsi lykkäävänsä päätöksentekoa nykyisen kodin myymisestä, koska ovat huolissaan yllä mainittujen tarpeiden ja tunteiden laiminlyömisestä. Pelko kliinisestä asumisesta ja oman itsenäisyyden menettämisestä nousi haastatteluissa toistuvasti esille. Osallistava suunnittelu ja toiveiden huomioiminen ovatkin avainasemassa konseptointityötä tehtäessä. Palvelukorttelin suunnittelussa on kysymys ennen kaikkea merkitysten muotoilemisesta.