Kohti tuntematonta
Retkikuntia tutkimattomille alueille, yli 200 valloitettua vuorta, seikkailuja maailman kaikilla mantereilla – napa-alueilta aavikoille ja viidakoista merten syvyyksiin. Patrick ”Pata” Degerman on Suomen ainoa ammattimainen löytöretkeilijä.
1. Miten sinusta tuli löytöretkeilijä?
Vaivihkaa. Vaihto-opiskeluaikoina Jenkeissä oli kaveriperheessä vuorioppaita, ja valokuvat heidän kotinsa seinillä tekivät vaikutuksen ja herättivät kiinnostuksen. Sinnikkään jankutuksen jälkeen onnistuin pääsemään retkille mukaan avustajaksi. Ensimmäistä kertaa kiipesin vuorelle vuonna -86. Oli hirveän kylmä ja pelotti aivan saakelisti. Silloin tajusin, että tämähän on todella mageeta – mutta hyvin vaativaa.
Suomeen palattuani tutustuin jo jonkin verran vuorikiipeilyä tehneeseen Veikka Gustafssoniin. Kiipeilyn aloittamisen jälkeen huomasin eteneväni nopeasti vaativammille reiteille, ja päädyimme Veikan kanssa suunnittelemaan yhteistä isompaa reissua, tavoitteena ensinousu, koskemattoman vuoren huipulle kiipeäminen. Suunnittelussa ja varainkeruussa vierähti useampi vuosi, mutta lopulta kaksi keltanokkaa suuntasi Etelämantereelle vuonna -97, teki ensinousun noin 4300 metrin korkeuteen ja nimesi valloittamansa vuoren Mount Sisuksi.
Opiskelin teollista muotoilua TaiK:ssa, väänsin olutpulloa ja paperianalysaattoria, mutta silmissäni siinsivät vuoret. Yhtenä päivänä vaimo kysyi, että olenko onnellinen elämääni. Totesin että ei, en ole tyytyväinen. Eikä ollut vaimokaan, vaan hän haaveili psykologin urasta. Päätimme tehdä muutoksen, ja molemmat ottivat loparit. Rahathan siinä loppui saman tien, ja muutaman vuoden söimme enimmäkseen hernaria, mutta sitten homma rupesi toimimaan.
Ensimmäisen ison retkikunnan jälkeen olen tehnyt kaksi isompaa ja useita pienempiä reissuja vuodessa. Teollisena muotoilijana en ole duunia juurikaan tehnyt, mutta toki osaamisesta on ollut hyötyä varusteita omille reissuille valmistaessa.
2. Oletko aina ollut kiinnostunut ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta?
En. 12-vuotiaana liityin partioon, ja silloin huomasin viihtyväni metsässä. Kyse ei niinkään ollut luonnosta tai ympäristöstä, vaan kavereista ja seikkailusta. Oli jännää, mutta ei kuitenkaan liian rankkaa. Välillä pistimme itsemme vähän hankalampiin paikkoihin, joista selviytyä; piti nukkua ilman telttaa tai makuupussia. Se oli hauskaa, ja huomasin pärjääväni aika hyvin.
Tiedän tasan tarkkaan, milloin luonto tempaisi mukaansa: vuonna 2001 Grönlannissa. Olin kansainvälisellä retkikunnalla alueella, jossa kukaan ei ollut ikinä ollut. Kiipesimme ensinousua, ja lähdin yksin hiihtämään. Pian huomasin, että nyt tulee myrsky. Musta seinä vyöryi vauhdilla jäätikön yli kohti, ja ensimmäinen ajatus oli lähteä takaisin leiriin ja teltan suojaan.
Sitten tuli ihmeellinen fiilis: tämähän on tuttua. Olen istunut monessa myrskyssä, kaikki kamat on kunnossa, tiedän missä olen ja kuinka pääsen takaisin. Jäin odottamaan. Seisoin myrskyssä, tuuli oli mieletön, mutta mitään hätää ei ollut ja nautin tilanteesta. Sitten hiihdin takaisin leiriin.
Huomasin, että luonto on aika hillitön peli, jossa me olemme pienen pieniä nappuloita. Aloin katsoa luontoa eri silmin ja huomasin, että se muuttuu hyvin rajusti, koska me teemme paljon vääriä päätöksiä. Näin sen niin konkreettisesti, niin läheltä ja jatkuvasti, että heräsi tarve nostaa asiaa esille laajemmaltikin.
3. Minkälaisia konkreettisia esimerkkejä ilmastonmuutoksesta olet kohdannut retkilläsi?
Karuja. Ensimmäiseksi se näkyy napa-alueilla. Mökilläni Grönlannin itärannikolla olen nähnyt vaikutuksen inuiittien elämään. Vuonoihin ei tule enää jäitä talvisinkaan, mikä vaikeuttaa hylkeenmetsästystä, kun koiravaljakoilla tai moottorikelkoilla ei pääse liikkumaan. Paikallisten elämä menettää merkitystään, koirat kuolevat, kelkat ruostuvat.
Jäätiköt sulavat silmissä. Kymmenen päivän reissulla on ensimmäisen päivän kuvauskohdasta lähtenyt paluupäivänä 30 metriä pois. Kun Stockmannin kokoinen jääpala halkeaa, kuuluu melkoinen pamahdus. Muutama vuosi sitten pamahti pari-kolme kertaa päivässä, nyt satoja kertoja. Siellä tulee pieniä tsunameja rantaan koko ajan.
Lukuisilla tutkimusmatkoillaan ja löytöretkillään Patrick Degerman on kohdannut ilmastomuutoksen jäljet poikkeuksellisen konkreettisesti. Ensimmäisenä vaikutukset näkyvät napa-alueilla.
Pari vuotta sitten olin kansainvälisen tutkimusryhmän kanssa Etelämantereella. Tutkijat olivat käyneet samassa paikassa seitsemän vuotta aiemmin, ja ei-tutkijana tehtäväni oli kertoa ryhmän havainnoista ja tutkimustuloksista maailmalle. Edellisellä reissulla merijään paksuus oli ollut seitsemän metriä, eikä pohjassa ollut mitään mutaa kummempaa. Nyt jään paksuus oli puolittunut 3,5 metriin, ja se päästi enemmän valoa lävitseen. Lisääntynyt valo oli kasvattanut planktonin määrää, eli ravintoa.
Ensimmäisen sukelluksen jälkeen tutkijat totesivat näyn olleen uskomaton: tyhjyyden sijaan pohja oli täynnä elämää. Kymmeniä tuhansia eläimiä, joista osa näytti pupujusseilta, osa tennispalloilta. Oli merihämähäkkejä ja puolitoistametrisiä valkoisia matoja. Tämä muutti tutkijoiden käsityksen muutoksen nopeudesta. Aiemmin ajateltiin, että muutokset Etelämantereella tapahtuvat sadan vuoden sykleissä. Tämä oli kuitenkin tapahtunut seitsemässä vuodessa. Kuvasin eläimiä ja lähetin otoksia medialle teltasta satelliittiyhteydellä. Kuukaudessa saimme kuviin 47 miljoonaa reaktiota.
4. Mitkä asiat ilmastonmuutoksessa huolestuttavat sinua eniten?
Meret. Viimeiset kymmenen vuotta olen toiminut hyvin tiiviissä yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. Tunnen tutkijat ja proffat, ja olen keskustellut reissuilla paljon heidän kanssaan. On tullut selväksi, että seuraavaksi tullaan keskittymään meriin, sillä niistä ei tiedetä tarpeeksi. Joka toinen hengenveto, joka me vedetään, tulee merestä. Meri sitoo hiiltä, tuottaa happea ja on ollut kuin puskuri ilmaston lämpenemisessä: maailman meret sitovat lämmön.
Seuraan erilaisia tilastoja ja käyriä koko ajan. Hiilidioksidin taso porskuttaa ylöspäin kuin juna, ilman pienintäkään vihjettä pysähdyksestä. Toisaalta se on kuin iso laiva: vaikka nyt vedettäisiin kaikki hanat kiinni, niin silti se jatkaa voimalla eteenpäin – ja kuinka pitkään?
Tutkijatkaan eivät tiedä, mitä tulee tapahtumaan, kun meret jatkavat lämpenemistään, ja kuinka vauhdikkaasti tietyt asiat eskaloituvat. Se voi tapahtua hyvin nopeasti ja rajusti.
5. Mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi pitäisi tehdä?
Yhteistyötä. Yksin ei voi tehdä ihan hirveästi, mutta yhdessä voidaan. Sadan vuoden kuluttua veden pinta on noussut lähes metrin. Suomessa se ei aiheuta kovin pahaa tilannetta, mutta esimerkiksi Malediivit ja muut atollisaaret katoavat pinnan alle.
Mihin ihmiset näiltä alueilta muuttavat, tulevatko he esimerkiksi Ahvenanmaalle tai muualle Suomeen? Saavatko he säilyttää oman kulttuurinsa, kielensä, valuuttansa? Nimittäin YK:n skenaarion mukaan Suomi voisi asuttaa 46,7 miljoonaa ihmistä, eli me nykyiset kuusi miljoonaa jäisimme vähemmistöksi. Tilanteen päihittäminen ja siihen eri osa-alueilla adaptoituminen vaatii nimenomaan yhteistyötä.
Toinen merkittävä seikka on tutkijoiden kuunteleminen. On sanottu, että koska poliittiset päätökset tapahtuvat julmetun hitaasti, niin perinteisen päättäjien ja poliitikkojen informoimisen lisäksi tutkijoiden pitäisi kouluttaa kansantajuisesti ihan kaikkia ihmisiä. Missä maa makaa, ja mitä voimme sen hyväksi tehdä? Siitä meidän tulee ottaa vastuu yksilöinä – myös yrityksissä.
Viestin perille saaminen vaatii monipuolisia konsteja. Tiedetoimittajan mahdollisesti vaikeaselkoisen tekstin sijaan kiinnitetään nuorten huomio kuvilla ja videoilla. Ja kun aikaa reaktion ja kiinnostuksen herättämiseen on noin 0,8 sekuntia, on sisältö mietittävä tarkkaan. Myös tiedonvälityksen tulee adaptoitua aikaan ja ilmiöihin.
Kuvat Pata Degerman, Chazz Marriot