Pakkautuuko väestö kasvukeskuksiin?

2010-luvun alueellisen liikkuvuus voidaan tiivistää pähkinänkuoressa kolmeen tekijään: polarisaation lisääntymiseen kasvavien ja supistuvien alueiden välillä, keskuskaupunkien ja niiden kantakaupunkien nopeaan kasvuun ja lisääntyneeseen maahanmuuttoon.

Muuttoliikkeen, aluerakenteen, korkeakoulujen ja liikenneyhteyksien välillä on syvä keskinäisriippuvuus. Kehityksen voi tiivistää ”soinismiin”: missä muuttovoittoa, siellä todennäköisesti nopeat rautatie- ja maantieyhteydet ja korkeakouluja.

Pirullinen ilmiö

Muuttoliike on tasapainoisen alue- ja väestörakenteen kannalta pirullinen ilmiö kolmesta toisiinsa kietoutuvasta syystä.

Ensimmäiseksi, muuttoliike lisää alueiden välisiä eroja ja alueellista eriytymistä. Muuttoliikkeen pirullisuuteen liittyy se, että se vahvistaa valmiiksi elinvoimaisia alueita ja heikentää supistumiskierteessä olevia alueita. Molemmat ääripäät karkaavat entistä kauemmaksi toisistaan.

2010-luvun tilastot ovat armottomat: muuttovoittoa on saanut vain viisi maakuntaa 19:sta, 14 seutukuntaa 70:stä ja 72 kuntaa 313:sta. Muuttovoittoa saa siis vain joka neljäs kunta tai seutukunta, mutta kaksi kolmesta on muuttotappiollisia. Suurin osa Suomen maapinta-alasta on poismuuttoaluetta: jos koko Suomen maapinta-ala jaetaan 250 x 250 metriä kokoisiin ruutuihin, niin vain 6,7 % on asuttuja ruutuja ja 93,3 % asumattomia.

Toiseksi, muuttoliike on perusluonteeltaan selektiivistä, valikoivaa. Lähes neljä viidestä muuttajasta on nuoria tai nuoria aikuisia. Lähes kahdeksan muuttajaa kymmenestä on iältään alle 35-vuotiaita. Joka toinen muuttaja on iältään 15–29-vuotias. Nuorista on saanut muuttovoittoa vain joka kymmenes kunta 2010-luvulla. Nuorten ja nuorten aikuisten paikkaan liittyvillä valinnoilla on kauaskantoinen merkitys alueiden tulevaan kehitykseen, kuten esimerkiksi syntyvyyteen.

Muuttoliike on lisäksi alueellisesti kiusallisen valikoivaa. Muuttovoittoiset alueet keskittyvät pääosin Etelä- ja Lounais-Suomeen Helsinki-Tampere-Turku-kasvukolmion vaikutusalueelle, muille suurille ja keskisuurille (korkeakoulu)seuduille ja pistemäisesti eri syistä vetovoimaisille paikkakunnille.

Kolmanneksi, muuttoliikkeen määrän sijaan monin verroin tärkeämpää on tulo- ja lähtömuuttajien rakenne.   Jokaisen alueen kannalta ideaalimuuttajia ovat työlliset, aktiivi-ikäiset, koulutetut ja hyvätuloiset.

Muuttoliikkeen paradoksi piilee siinä, että alue voi saada vuodesta toiseen suuria muuttovoittoja, mutta muuttajien rakenne on epäedullinen kuntatalouden näkökulmasta (suuret korkeakoulukaupungit). Tai päinvastoin kunta voi kärsiä maltillisista muuttotappioista, mutta muuttajien rakenne on optimaalinen kuntatalouden näkökulmasta (esim. Seinäjoki, Hämeenlinna, Lahti, Pori).

Pakkautuuko väestö siis harveneviin kasvukeskuksiin?

Vastaus on yksiselitteisesti kyllä, mutta yhdellä tärkeällä lisäyksellä. Väestö keskittyy kasvukeskusten  läheisyydessä olevalle kaupunki- ja kehysalueelle sekä pistemäisesti yksittäisille paikkakunnille ympäri maata.  Kyse ei ole uudesta tai yllättävästä ilmiöstä, vaan kehitys on jatkunut pitkään piilossa taustalla ja vähitellen voimistuen.

Timo Aro

Timo on valtiotieteen tohtori, jonka tutkimusintressit kohdistuvat alue- ja väestökehitykseen. Hän työskentelee kehittämispäällikkönä Porissa. Timo on aktiivinen tiedon jakaja Twitterissä. Jatka keskustelua Timon kanssa twitterissä @timoaro