Suorittamisesta kohtaamisiin

Ihmiselämän ääripäistä – lapsuudesta ja vanhuudesta löytyy selkeitä yhtäläisyyksiä. Me länsimaiset työikäiset aikuiset elämme ilmapiirissä, jossa arvostetaan tekemistä, tuottavuutta ja jatkuvaa toimintaa. Lasten ja vanhusten rytmi on toisenlainen. Lapsella on aikaa pysähtyä tutkailemaan syksyisen vesilammikon syvyyttä ja kuraveden solinaa pienten sormien läpi. Vanhuksella on aikaa katsella ikkunasta pikkulintujen lennähtelyä pihapuissa. Lapset ja vanhukset osaavat keskittyä olemiseen, ei vain jatkumaan suorittamiseen. Elämän ääripäissä osataan elää hetkessä.

Luomalla mahdollisuuksia eri sukupolvien kohtaamisiin, me työikäiset, arjen rattaiden pyörittäjät, voimme olla luomassa yhteiskuntaa, joka tarjoaa parempaa elämänlaatua kaikenikäisille. Kautta historian vanhemmat sukupolvet ovat olleet luonnollisesti yhteydessä toisiinsa päivittäin, eläen usein samassa talossa tai pihapiirissä. Kaupungistuminen on kuitenkin johtanut siihen, että työssäkäyvät nuoret perheet ovat muuttaneet kauaksi isovanhemmista. Luonnollista arkista kanssakäymistä eri ikäpolvien välillä ei välttämättä pääse syntymään. Vanhukset saattavat olla kaukana lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja kokea yksinäisyyttä. Tässä yhtälössä on selkeästi työsarkaa tekijäsukupolvelle.

Hoivatilat on päässyt toteuttamaan jo useampia hankkeita, joissa lapset ja vanhukset tai lapset ja erityisryhmien ihmiset tuodaan samaan pihapiiriin tai jopa saman katon alle. Helsingin sanomien artikkelissa kerrottiin hiljattain Hoivatilojen toteuttamasta Vuoripirtin kokonaisuudesta, jossa lasten päiväkoti ja vanhusten palvelutalo ovat saman katon alla  Yhteistyö voi todellakin olla erittäin yksinkertaisesti toteutettua ja konstailematonta silloin, kun olosuhteet yhteiselle tekemiselle ovat kunnossa.

Haastankin kaikkia, jotka voivat omassa työroolissaan edistää yhteisöllisyyttä ja eri ikäryhmien kohtaamisia, tarttumaan toimeen. Tehdään 100-vuotiaasta Suomestamme maailman paras paikka lapsille, vanhuksille ja erityisryhmille. Yhdessä.